Tämä teksti avaa taiteen tutkimuksellisuuden ja taiteellisen tutkimuksen eroja sekä taiteellisen tutkimuksen merkitystä yhteiskunnassa ja toimintatapoja.
Kirjoittaja Laura Gröndahl, taiteellisen tutkimuksen yliopistonlehtori, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
Taiteellinen tutkimus on monialainen kenttä, joka kattaa erilaisia tutkimuskäytäntöjä. Taiteilija-tutkijat pyrkivät sekä ymmärtämään syvällisemmin omaa työtään, että käyttämään sitä erityislaatuisen ajattelun ja tiedon tuottamisen välineenä. Taiteellisen tutkimuksen kenttää yhdistävänä piirteenä voi pitää sitä, että taiteen tekemiseen, aistimelliseen kokemukseen ja keholliseen toimintaan suhtaudutaan vakavasti otettavana, omanlaisenaan tietämisen muotona.
Taiteellinen tutkimus ei ole tieteelle vastakkaista. Monet taiteilija-tutkijat työskentelevät yhteistyössä tai dialogissa tieteellisen tutkimuksen kanssa, jolloin erilaiset lähestymistavat voivat osoittaa toistensa katvealueita ja täydentää toisiaan. Se tarkoittaa niiden ominaislaadun tunnistamista ja tunnustamista.
Taiteellisen tutkimuksen merkitys perustuu taiteen merkityksellisyyteen ihmisten elämään elimellisesti kuuluvana osana. Vaikka sen tarpeellisuutta ei voi osoittaa tuloksia mittaamalla, kaikissa tunnetuissa kulttuureissa on sinnikkäästi läsnä jotain välittömien tarpeiden kannalta ylimääräistä toimintaa, jota modernissa länsimaisessa sanastossa voidaan nimittää taiteeksi. Sitä ei voi sivuuttaa sivuuttamatta samalla kysymyksiä ihmisenä olemisen ehdoista kokemusten ja käsitteellisen ajattelun muodostumisesta, yhteisestä toiminnasta ja kommunikaatiosta. Taidetta on tutkittava juuri siksi, että se on kummallista, vierasta ja näennäisesti tarpeetonta – mutta ilman sitä emme yksilöinä ja yhteisöinä olisi sitä mitä olemme.
Taiteellisen toiminnan ymmärtämiseen ei riitä pelkkä valmiiden teosten ja niiden vastaanoton, taiteilijaelämäkertojen, kulttuurihistorian tai yhteiskunnallisten rakenteiden tutkiminen. Tarvitaan myös tekijöiden kokemuksellista, käytännön työhön perustuvaa ajattelua ja tietoa, jota ei voi saada keneltäkään muulta kuin tekijöiltä itseltään. Taiteellisessa tutkimuksessa tekijä on itse oman toimintansa asiantuntija. Tärkeimpänä välineenä tässä asiantuntemuksessa on taiteellinen praktiikka, tehdyn työn kautta kumuloituva osaaminen ja tekeminen ajattelun muotona.
Koska taiteellinen tutkimus perustuu tekijänsä taiteelliseen praktiikkaan, se on usein alakohtaista. Musiikin tekemisessä tarvitaan erilaista osaamista kuin maalaamisessa, ja ne tuottavat erilaista aistiperäistä ymmärrystä maailmasta. Siksi tutkijan on lähestyttävä niitä eri tavoin, eikä taiteelliselle tutkimukselle voi asettaa yleispätevää teoreettista tai menetelmällistä viitekehystä, joka tekisi siitä yhtenäisen oppialan. Toisaalta eri taidealoihin liittyvät kysymykset resonoivat keskenään monin tavoin, ja siksi on tärkeää, että niiden tutkijat keskustelevat keskenään ja toimivat myös yhdessä. Yhä useampi taiteilija toimii eri alojen välisessä poikkitaiteellisessa maastossa, ja sama koskee tutkimusta.
Vaikka taiteellinen tutkimus perustuu tekijänsä yksilölliseen praktiikkaan, sitä on usein vaikea tehdä yksin. Etenkin esittävissä taiteissa lopullinen teos syntyy monen tekijän yhteisenä prosessina. Myös yhden taiteilijan tekemä maalaus, kirja tai sävellys tulee eläväksi vasta vastaanottajan kokemuksessa. Taide on aina dialogista eli vuoropuheluun perustuvaa, vaikka dialogia voi joskus käydä itsensä kanssa. Siksi taiteellista tutkimusta tehdään paljon erilaisissa työpajoissa tai pedagogisissa tapahtumissa, joiden osallistujia ei ymmärretä tutkimuksen kohteiksi tai aineiston tuottajiksi, vaan kanssatutkijoiksi. Samalla tavoin kuin taideopetuksen dialogisessa pedagogiikassa1, uusi tieto syntyy yhteisessä ajattelun ja toiminnan prosessissa, jossa tutkijan ja tutkittavien raja hämärtyy.
Työnsä vakavasti ottava taiteilija aina reflektoi omaa tekemistään. Tutkivan taiteen kenttä kokonaisuudessaan onkin paljon laajempi, kuin akateeminen taiteellinen tutkimus, johon voidaan laskea yliopistojen tohtorintutkinnot, väitöksen jälkeiset tutkimusprojektit sekä vertaisarvioidut julkaisut ja konferenssit. Kaikissa kulttuureissa läpi historian ihmiset ovat tutkineet itseään ja maailmaa piirtämällä, maalaamalla, laulamalla tai kertomalla tarinoita. Taiteelliseen työhön sisältyy valtava määrä taitoa ja tietoa, jonka laajuutta ja syvyyttä tekijä ei ehkä itsekään tunnista. Siksi erilaisten tekniikoiden sanallistaminen, tallentaminen ja analysoiminen on tärkeää alan opetukselle. Monet taiteilijat ovat hakeneet virikkeitä tieteellisistä tutkimuksista ja käyttäneet niitä töittensä lähtökohtana. Tämä ei ole uusi ilmiö, mutta se kehystetään nykyisin aiempaa tietoisemmin näkyväksi näyttelyissä ja esityksissä, jotka saattavat esimerkiksi perustua dokumentaarisen materiaalin ja sitä koskevan tiedon esillepanoon. Katsojia kutsutaan osallistumaan, ja taiteilija voi joskus olla kiinnostuneempi heidän kokeiluistaan ja ajatuksistaan kuin omasta ilmaisustaan.
Vaikka kaikkia edellä mainittuja pyrkimyksiä voi pitää tutkimuksellisina, ja vaikka ne saattavat tuottaa merkittävää uutta tietoa tai ymmärrystä, akateeminen taiteellinen tutkimus edellyttää lisäksi seuraavia asioita:
Taiteellisen toiminnan ja kokemusten avulla voi käsitellä ilmiöitä, jotka eivät mahdu tieteellisen tutkimuksen piiriin. Se ei silti anna taiteilijalle lupaa väittää mitä tahansa henkilökohtaisen kokemuksensa perusteella. Tutkijan on perusteltava väitteensä ja osoitettava, millaisten prosessien kautta hän on niihin päätynyt. Tutkijayhteisön tehtävänä on arvioida esitettyjen väitteiden pätevyys ja relevanssi, ja kiistanalaisista kysymyksistä on käytävä avointa keskustelua. Taiteilija-tutkijalla on jopa tieteellistä tutkijaa suurempi vastuu tarkastella omaa työtään kriittisesti, koska tarjolla ei ole tutkijayhteisön pitkäjänteisesti kehittämiä ja koettelemia, yleisesti hyväksyttyjä metodeja. Taiteilija-tutkija joutuu paljolti itse luomaan oman teoriakehyksensä eri lähteistä yhdistellen, jolloin hänen on oltava tarkkana niiden suhteen.
Lähdekriittisyys taiteellisessa tutkimuksessa tarkoittaa sitä, että tunnistetaan taiteessa tapahtuvan ajattelun erityislaatu, mikä merkitsee myös sen tuottaman tiedon rajallisuuden tunnistamista. Voimakas taiteellinen kokemus tuottaa usein tunteen pääsystä perustavanlaatuisten oivallusten ääreen. Romantiikasta polveutuvan modernin avantgarden perinteessä elää haave taiteen avulla saavutettavasta totuudesta, joka ylittää sekä tieteellisen että arkisen ajattelun rajat. Tämä haave jatkuu myös taiteellisessa tutkimuksessa, ja se on tärkeä tunnistaa, koska kritiikitön luottamus taiteessa syntyviin subjektiivisiin tuntemuksiin voi myös johtaa perusteettomiin päätelmiin. Tutkijana taiteilijan tulee suhtautua taiteessa syntyviin oivalluksiin samalla kriittisyydellä, kuin muihinkin lähteisiinsä – se tarkoittaa juuri sitä, että ne otetaan vakavasti.
Taiteilijan kannattaa tarttua akateemisen tutkimuksen tekemiseen vain, jos kokee sen itselleen mielekkääksi, ei muodollisten tutkintotavoitteiden tai ulkopuolisten paineiden takia. Tutkimukseen perehtymisestä voi olla aidosti hyötyä esimerkiksi seuraavissa asioissa:
Taiteellisen tutkimuksen tohtoriopinnot koostuvat kursseista, seminaareista, lukemistoista, taiteellisesta työskentelystä, tutkimuksellisista kokeiluista ja niiden reflektoinnista, henkilökohtaisesta ohjauksesta, vertaiskeskusteluista, tutkimusjulkaisujen ja -esittelyjen tekemisestä.
Väitöstutkijan on yleensä opiskeltava seuraavanlaisia asioita:
Tutkimus alkaa tutkimussuunnitelman tekemisestä. Siinä tulee lyhyesti selvittää seuraavat asiat:
