Äänisuunnittelu ja kaverit

Vaativuuden vaativuus 

Olen opettanut äänisuunnittelua vierailevana opettajana Teatterikorkeakoulussa kolmen vuoden ajan. Valmistuin sieltä kuusi vuotta sitten ja koen olevani opettajana aivan alkutaipaleella, joten kuvittelen kykeneväni samaistumaan opiskelijoiden kokemuksiin. Toisaalta olen jo selkeästi eri sukupolvea, enkä kuulu heihin. Syksyllä aloittamani pedagogiset opinnot sekoittavat pakkaa entisestään: Teatterikorkeakoululla ollessani olen ex-opiskelija, opettaja ja opettajaopiskelija ja näiden rinnalla koulun ulkopuolinen taiteilija.   

Olen välitilassa, jossa minulla on välillä vaikea ottaa itseäni vakavasti opettajana. Päädyn väistelemään opettajan roolia, tai omaa käsitystäni siitä, millainen opettajan kuuluisi olla. Hassuttelen ja korostan oman tekemiseni sattumanvaraisuutta, mikä saattaa toki olla sukupuoleni edustajille jopa arkkityyppinen sosiaalinen rooli. Usein puhutaan huijarisyndroomasta, muttei tämä tunnu ihan siltäkään. En niinkään kyseenalaista oikeuttani opettaa. 

Tässä tekstissä käsittelen opiskelijuuden ja opettajuuden välillä tasapainottelua sekä pohdin kaverillisen ja vaativan opetustyylin suhdetta. Kuinka pitää huoli, ettei dialogisessa pedagogisessa suhteessa päädy opettajana vain jutustelemaan mukavia ja väistelemään vaikeita aiheita. 

Kaverillisuus johtaa konfliktin välttelyyn 

Opetustyylini on varmaan melko kaverillinen. Kaverillisuus on sanana ehkä harhaanjohtava – en suoranaisesti pyri olemaan opiskelijoiden kaveri – mutta minulle tuntuu luontevimmalta kommentoida opiskelijoiden tekemisiä samoin kuin kommentoisin kollegan töitä. Tuumailen ja esitän kysymyksiä, mutta tuntuu lähes mahdottomalta vaatia opiskelijalta mitään. Edes silloin, kun äänisuunnittelulla saisi ratkottua muun työryhmän ongelmia. Tarkoitan esimerkiksi tilannetta, jossa esityksen rytmiset ongelmat johtuvat äänen ajamiseen liittyvästä epäjärjestyksestä. Haluaisin sallia opiskelijan tehdä omalla tahdillaan ja tyylillään, vaikka kannattaisi vaatia: Älä selittele, järjestä! 

Vaativuus tuntuu sanana hieman väärältä. Ikään kuin haluaisin opiskelijalta jotain, siis minua varten, tai ylipäätään olla valta-asemassa, jossa voisin esittää vaatimuksia. Käytännössä näissä tilanteissa kyse on enemmänkin kannustamisesta kuin vaatimisesta, mutta lähtökohta on sama: Kuinka saada opiskelija tekemään jotain mitä hän ei viitsi tai rohkene tehdä? Äänisuunnittelun kontekstissa koen, että tällaisissa tilanteissa on kyse usein tärkeistä, mutta teknisistä ja kuivahkoista asioista, joiden opettelu tai kokeileminen on jännittävässä tilanteessa helppo rajata oman osaamispaletin ulkopuolelle, sillä äänisuunnitteluus on väistämättä niin moniaalle levittäytyvä identiteetti, ettei kaikkea voikaan osata. Näissä tilanteissa opettajan vaatiminen – tai kannustaminen – voi olla hyvin tärkeä sysäys. Ja toisaalta, huonosti ilmaistuna seurauksena voi olla nimenomaan vaatimus tai tehtävä, joka toteutetaan vain opettajaa varten. 

Kaverillisen opetustyylin taustalla voi kuitenkin olla pientä huijarisyndroomaa omasta opettajuudesta tai ihan vaan erimielisyyden pelkoa. Mietin, mitä minusta ajatellaan, vaikkei opetustilanteessa tulisikaan olla kyse minusta. Pelkään, että opiskelija ei pidä mielipiteistäni tai ehdotuksistani, ja oletan sen tarkoittavan, ettei minusta pidetä, joten päädyn olemaan turhan varovainen. Onko vaarana se, että en tule opettaneeksi tai sanoneeksi juuri mitään, mikä herättäisi ajattelemaan toisin? Tai ettei välillemme synny pintatasoa syvempää vuorovaikutusta, eikä opiskelija opi juuri mitään, tai ainakaan minä en pedagogina ole hänen oppimistaan edesauttamassa?  

Entäpä, jos minua ujostuttaa opetustilanteessa? En ole aina kauhean suvereeni keskustelija, enkä useinkaan keksi mitään sanottavaa, mutta opettajana en salli itseltäni sitä. Saako opettajana olla ujo? 

Vaativa vai kaiken salliva pedagogi 

Opetuskokemukseni perustuu lähinnä teatteriin, mutta oma opiskelutaustani on vahvimmin musiikin puolella. Äänisuunnittelun ja musiikin opiskelu eroaa toisistaan ainakin siten, että soittamisen opiskelussa iso osa on hienomotorisia asioita, joiden oppimisessa mekaaninen toisto on keskeisessä roolissa. Tekniikoita voi olla monia, mutta joka tapauksessa yksin tehtävän mekaanisen harjoittelun rooli on merkittävä. Ajattelu ei ratkaise kaikkea. 

Minulla oli parikymppisenä vaativa rumpujensoiton opettaja. Hän antoi vaikeita läksyjä, enkä uskaltanut olla opettelematta niitä huolella, jotta välttyisin tylytykseltä seuraavalla tunnilla. Hän sai minut hyvin kriittiseksi omaa soittoani kohtaan – ehkä jopa traumatisoi – mutta toisaalta hänen vaatimustasonsa seurauksena pääsin unelmoimaani kouluun ja lopulta alalle. Harjoittelin mielipuolisia määriä ja kehityin rumpalina valtavasti. Nykyhetkestä katsoen hän on ollut opettajistani tärkein. 

Pari vuotta myöhemmin minulla oli ensimmäinen soittotunti erään savolaislähtöisen opettajan kanssa ja kysyin jotain rumpupenkin korkeudesta. Hän vastasi: ”Suap soettoo vaekka selekä settiin päen kuhan kuulostaa hyvältä!”. Tämä oli koko opiskeluhistoriani tärkeimpiä neuvoja ja aivan ihana kannustin tehdä asiat omalla tyylilläni, mutta sen seurauksena lopetin treenauksen. Koska sain soittaa miten vaan, koin, että mikä tahansa kelpaa, enkä enää haastanut itseäni lainkaan. 

Toivon kovasti olevani tämän jälkimmäisen esimerkin kaltainen kannustava, positiivinen ja opiskelijan omaa tyyliä tukeva opettaja, mutta pelkonani on, että siitä seuraa sama kuin minulla. Luulen, että on paljon helpompi välittää opiskelijoille viestiksi se, että suap soettoo vaekka selekä settiin päin kuin sanoa, että tässä asiassa sinulla on vielä tekemistä. Ensimmäisen kaltaista opettajaa en toivo kenellekään, mutta muistoni niistäkin soittotunneista ovat lämpimiä: Tuntui hienolta soittaa jotain, mitä edellisellä tunnilla ei vielä osannut.  

Muistan, kuinka lapsena kokeilin ensimmäistä kertaa ajaa polkupyörällä ilman apurattaita, ja miten häkellyttävää oli, kun en kaatunut. Tunsin iloa ja ylpeyttä, mutta ennen kaikkea tuntui huumaavalta ja innostavalta löytää itsestään uutta. Tuntui, että ilman apurattaita voin polkea mihin vaan! Opiskelun, yksittäisen teatteriesityksen tekemisen ja taiteilijana kehittymisen ytimessä on samanlainen uuden kokeilu, leikki ja löytäminen.  

Pyrin rakentamaan opettajuuttani kiltteyden, välittämisen ja kannustavuuden varaan, mutta on tärkeää hahmottaa, ettei vaativuus ole niiden vastakohta. Pikemminkin vaativuus on välittämisen keskeisimpiä osasia pedagogisessa suhteessa. Vaativuus tai opiskelijan ajattelun haastaminen ajaa kokeilemaan uutta, tutkimaan jotain, mitä ei vielä ennalta tiedä. Tämän myötä kokeilut kiinnittyvät opiskelijan omaan kokemuspalettiin, ja niiden reflektointi on mielekästä. Kannustavassa ilmapiirissä tapahtuva vaativuus viestii opiskelijalle siitä, että hänen tekemisensä herättää minussa ajatuksia, inspiroi. Vaativuus ei tarkoita sitä, että vaatisin opiskelijaa kulkemaan minulle mieleiseen suuntaan, eikä vaativuus poissulje dialogista pedagogista suhdetta. 

Leikillinen suhtautuminen tekemiseen ja toisaalta kyky ideoiden pelottomaan uudelleenajatteluun vaatii mielestäni kyllin kepeää suhtautumista taiteeseen: Minä en ole sama asia kuin tekemäni taide. Kehno ja nolo kokeilu ei tarkoita, että olen taiteilijana kehno ja nolo.  

Pedagoginen ymmärrys selkeyttää omaa roolia opettajana 

Aloitin tänä syksynä Taidealojen erilliset pedagogiset opinnot ja näin opintojen alkumetreillä on vaikea hahmottaa, ovatko ajatukset opettamisesta selkeytyneet vai pirstaloituneet entisestään. Ainakin joku prosessi on käynnistynyt ja välineitä oman opetuksen analysointiin on löytynyt.  

Olen huomannut, että vaikka pyrin välttämään opiskelijoiden tyylin ohjailua, niin opetustilanteissa tulen helposti vahingossa opettaneeksi estetiikkaa. Opettamalla itselleen toimivia työtapoja laitteiden ja ohjelmien parissa tulen vaikuttaneeksi opiskelijan suunnitteluun myös esteettisesti. Jos esimerkiksi päätän, että esitystiloissa on kurssin alussa äänentoistojärjestelmä valmiina, niin päättäessäni kaiutinten määrää teen jo heidän puolestaan valinnan: Neljä kaiutinta ständeillä ja subbari. Tiettyjen asioiden tekeminen helpottuu ja tiettyjen vaikeutuu. Osa opiskelijoista lähtee tietoisesti haastamaan valintojani, mutta siinäkin tapauksessa lähtöpiste on minun valitsemani. Olen muodostanut “perussetin”, standardin. Jo tämän tiedostaminen auttaa minua tarkastelemaan toimintaani opettajana ja tekemään valintoja. 

Opettaminen on keventynyt huomattavasti myös ymmärrettyäni, että minun ei kuulu antaa opiskelijoille vastauksia, vaan auttaa heitä löytämään ne itse. Omassa opiskeluhistoriassani on melko paljon opettajia, jotka välittivät tietoaan, ja roolini oli vastaanottaa. Kun pyrin toimimaan isossa kuvassa tämän suhteen eri tavalla ja opiskelijan omaa ajatustyötä ruokkien, tuntuu helpommalta ja huolettomammalta antaa yksittäisissä hetkissä tarkempia neuvoja. Ehkäpä on helpompi hetkittäin olla myös vaativampi ja haastaa opiskelijaa, kun astun hieman kauemmas ja annan opiskelijalle tilaa. Siis annan opiskelijalle enemmän vastuuta oppimisestaan ja keskityn itse oppimisprosessia ruokkivan ympäristön luomiseen, mikä voi – hassua kyllä – ollakin suureksi osaksi sitä kaverillista ja rentoa höpöttelyä. Tähän pedagogiset opinnot ja niiden myötä alkanut ajatusprosessi ovat auttaneet.